In Finnish

Ei tilaa terroristeille. Kolumni, Suomen Sotilas 4/2017

Mustavalkoinen Eurooppa. Kolumni, Suomen Sotilas 3/2017

Naton musta lammas. Kolumni, Suomen Sotilas 2/2017

Totta vai tarua? Kolumni, Suomen Sotilas 1/2017

Kansanvallan ansat. Kolumni, Suomen Sotilas 6/2016

Ainoa amerikkalainen nettilehti, jota luen säännöllisesti, on New York Times. Niinpä kuuluin niihin, jotka yllätyivät 9. marraskuuta aamulla. Edellisenä iltana New York Times ennusti Hillary Clintonin voittoa presidenttivaaleissa 84% todennäköisyydellä.

Pari viikkoa myöhemmin saman lehden pääuutisten otsikoissa luki: “Insult to justice”, “Alarming pick”, “Looming Apocalypse” ja “Oh No!”. Siis “loukkaus oikeutta vastaan”, “hälyttävä valinta”, “kangastuva maailmanloppu”, viimeistä ei tarvinne kääntää. En ollut avannut viihdesivua, jossa arvosteltiin viikon kauhuelokuvia. Lehti kuvaili tulevan presidentin henkilöstövalintoja.

Sivustakatsojan on yhä vaikeampi ymmärtää, mitä oikeasti tapahtuu. Onko paniikki aiheellista, onko kymmenien miljoonien amerikkalaisten valinta mennyt niin pieleen, että politiikasta tuleekin seuraavien vuosien aikana kauhunäytelmä? Vai liioitteleeko lehti, joka ei vaalikampanjan aikana peitellyt sympatioitaan, koska osavaltiot valitsivatkin sen poliittisen vastustajan?

Liberaalina eurooppalaisena en itsekään ollut iloisesti yllättynyt vaalituloksista. Kuitenkin reaktiot vaalien tuloksiin ovat olleet yhtä mielenkiintoisia kuin tulokset itse. Kuinka väärässä voi demokraattinen valinta olla? Kenellä on oikeus päättää, kuka on äänestänyt väärin?

Kuten Brexitin jälkeen, niin myös Trumpin valinnan jälkeiset ensireaktiot olivat hyökkääviä tietämätöntä äänestäjää kohtaan. Trumpin äänestäjät olivat valkoista roskaväkeä, köyhiä, työttömiä, matchomiehiä, rasisteja – typeryyksiä, jotka eivät tiedä omaa parastaan, elleivät suoraan pahoja.

Kuten Brexitin jälkeen, nytkin tuntui melkein kuin pettyneiden kriitikoiden mielestä tällaisen roskaväen ei olisi pitänyt antaa äänestää ollenkaan.

Epäily, onko joku osa kansasta riittävän kypsä äänestämään, ei ole sinänsä uusi. Ei kansanvalta tarkoittanut heti kaikkien kansalaisten äänioikeutta. Kun äänioikeus myönnettiin varattomille miehille, naisille, maahanmuuttajille, värillisille, löytyi aina vastustajia, jotka pelkäsivät tietämättömien uusien äänestäjäryhmien tuhoisaa vaikutusta yhteistkunnalliseen päätöksentekoon.

Nyt kauhistelijat ovat poliittisesti vasemmalla, omin sanoin syrjittyjen ja heikompien puolella. Aikoinaan tietämättömistä äänestäjistä valittivat samat vanhat valkoiset äijät, jotka nyt ovat “typerien äänestäjien” turvin tarttuneet takaisin vallan kahvaan. Pitäisikö joiltakin taas ryöstää äänioikeus?

Emme vielä tiedä, mitä Trumpin valinta tuo tullessaan. Maantieteestä johtuen, täältä katsottuna suurin huolenaihe on hänen suhteensa Venäjän nykyjohtoon. Kun Trump oli Kremlin suosikkiehdokas, Venäjän naapureiden on syytä olla varuillaan. Jotkut jo pelkäävät Euroopan uutta jakoa etupiireihin. Venäjän toivelistalla se on ollut jo jonkin ajan. Lähteekö länsi nyt peliin mukaan? Jäämmekö taas kerran yksin?

Silti paikallisten reaktioiden hysteerisyydessä on jotain rauhoittavaakin. Maailmanlopun ennusteiden on pakko olla liioiteltuja. Trump lupasi äänestäjilleen ravistaa järjestelmää. Miten hän voisikaan palkata ensityökseen saman järjestelmän luottohenkilöitä?

Kansanvalta pystyy toki tuhoamaan itsensä, mutta Yhdysvallat vahvoine instituutioineen on epätodennäköisin paikka, jossa se tapahtuisi.Yhdysvaltain perustuslain erityisen vahva asema varmistaa, että monet esitetyistä peloista ovat väistämättä turhia. Ei siellä voi naisilta tai vähemmistöiltä viedä kansalaisoikeuksia noin vain. Ei Yhdysvalloista ole tulossa natsivaltio.

Eräs ongelma tässä keskustelussa on politiikan hyviksien into leimata niin monet mielipiteet rasismiksi, fasismiksi, ksenofobiaksi, että vaikutus on kuin “Poika ja susi”-tarinassa, jossa paimenpoika huusi “Susi tulee!” niin monta kertaa, ettei kukaan kuunnellut, kun se lopulta tulikin. Olemme kuulleet rasismisyytöksiä niin paljon, ettemme enää tiedä, mitä niillä tarkoitetaan.

Itselläni ei riitä ylimielisyyttä julistaa kaikkia Trumpin äänestäjiä typeriksi, rasistisiksi junteiksi, vaikka olisin mieluummin nähnyt Clintonin voittavan. Trumpin äänestäjien joukossa oli koulutettua väkeä, latinoita, liberaaleja muslimeita. Leimaaminen ja moralisointi on keino väistää vakavaa tutkiskelua, mistä nykyinen “kapina järjestelmää vastaan” oikeasti kertoo.

Kapinan yksi syy voi olla se, että monet aiheet, kuten maahanmuutto- ja integraatiopolitiikka, vapaakauppa ja rajojen valvonta, on pyyhkäisty pois avoimen keskustelun areenalta. Niihin on liian kauan ollut eliitin mukaan vain yksi oikea vastaus. En usko, että kansa länsimaissa kapinoi kansanvaltaa vastaan. Se vain haluaa kielletyt aiheet takaisin keskustelun piiriin. Niin kauan kuin eliitti ei suostu avaamaan näitä aiheita keskustelulle, se luo yhä uusia mahdollisuuksia populisteille, joita ei poliittinen korrektius kahlitse.

Seuraavaksi pelätäänkin jo Marine Le Penin vaalivoittoa Ranskassa. Epäilen, että väärin äänestävien kansalaisten leimaaminen tietämättömiksi hölmöiksi tekee vain vaalityötä populistien puolesta. Sen sijaan eliitin tulisi alkaa kuuntelemaan “hölmöä kansaa” ja keskustelemaan sen kanssa, ihan oikeasti.

 

Pelon politiikka. Kolumni, Suomen Sotilas 5/2016

Vuonna 2014 itäisen naapurimaamme presidentin kasvot alkoivat ilmestyä politiikasta kiinnostuneiden sosiaalisen median käyttäjien aikajanoille yhä useammin. Kasvokuvan alta aukeavat linkit johtivat yleensä huolestuttaviin uutisiin tai pessimistisiin analyyseihin. Pian tutut tylyt kasvot jo provosoivat ennakkoreaktion: “Apua, mitä nyt?” Kasvot herättivät pelkoreaktion.

Jotkut päättivät olla lukematta. “There is too much Putin on my timeline” – aikajanallani on liikaa Putinia, muuan kaveri totesi turhautuneesti. Toiset jakavat huonoja uutisia pelokkaan ahkerasti. Oli Ukraina, oli (ja on) ilmatilaloukkauksia, oli uhittelua Itämeren alueella. Nyt on myös Syyria.

Viime päivinä samojen kasvojen alla kiertävien uutisjuttujen mukaan Venäjä oli kutsumassa kansalaisiaan ulkomailta kotiin. Siitä pääteltiin, että nyt on tosi kyseessä. Venäjä valmistautuu tosissaan isoon sotaan.

Pitkän informaatiosodankäynnin kyynistämä tarkkailija kysyi ensimmäisenä, mistä venäläisiä muka kutsuttiin kotiin. Kohu-uutisissa sanottiin “ulkomailta”. Valmistautuuko Venäjä siis sotaan koko maailmaa vastaan?

Tällaisissa tapauksissa on vaikea tietää, onko kyseessä väärinymmärrys vai tahallinen pelon syöttö julkisuuteen, eräs psykologisen vaikuttamisen keino. Hävittäjien lennättäminen vieraan valtion ilmatilan reunoilla on kallista. “Salaisen tiedon” vuoto mediaan on halpaa. Silti useimmiten se toimii. Jos päämääränä on pelon lietsominen, tällainen vaikuttaminen kannattaa.

Pelko on myös terroristien keskeinen päämäärä. Kun muutama “taisteilija” on räjäyttänyt itsensä tai reppupomminsa ruuhkaisella metroasemalla, jokainen epäilyttävän näköinen reppumies ja asemalle unohdettu reppu pelottaa. Kun kuorma-auto on ajanut tahallaan väkijoukkoon, kuorma-autoistakin tulee pelottavia. Julkiset kehotukset taistella vääräuskoisia vastaan missä tahansa eivät ole osoitettuja pelkästään mahdollisille “taisteilijoille”, vaan myös mahdollisille uhreille. Siis kaikille, milloin tahansa, missä tahansa.

Pelon psykologia on koulukiusaajan psykologia. Kiusaaja on pohjimmiltaan huonoitsetuntoinen raukka, joka ei pysty ystävälliseen vuorovaikutukseen kavereiden kanssa. Hän pyrkii hakemaan huomiota ja kunnioitusta pelottelemalla heitä. Onnistuessaan pelottelu tarjoaa kiusaajalle hetkeksi tyydytystä, hän ottaa tilanteen haltuunsa. Tosiasiassa kuitenkin pelko myrkyttää ilmapiirin, myös hänelle itselleen. Pelon hallitsemassa maailmassa kellään ei ole hyvä olla. Pelottajan roolista on vaikea päästä pois. Siitä luopuminen on noloa. Pelottaja ilman pelkoa vaikuttaa hölmöltä.

Me tiedämme, että kiusaaminen ei pysähdy lasten hauraan itsetunnon maailmaan. Sekä itsetunto-ongelmat että kiusaaminen seuraavat meitä myös aikuisiässä. Työpaikkakiusaaminen on aikuisten pelon politiikan yksi ilmentymä. Pelko yhä julmemmin kilpailutetuista työpaikoista ja itsevaltiaan tavalla käyttäytyvän esimiehen pelko ovat arkielämän pieniä sotia.

Mikä saa kokonaiset liikkeet ja jopa kansakunnat johtajineen käyttäytymään kuin koulukiusaajat? Toimiiko maailma lopulta kiusaajien ehdoilla?

Koulussa opettaja pitää kiusaajat kurissa – tai näin ainakin pitäisi olla. Työpaikoilla tilanne on monimutkaisempi, varsinkin, kun kiusaajalla on hierarkiassa korkea asema. Tosin Suomi näytti tässäkin asiassa tietä maailmalle, kun työpaikkakiusaaja tuomittiin henkisestä väkivallasta parin vuoden takaisessa Ahde vastaan Räty tapauksessa. Kansainvälisissä suhteissa kiusaajien kurittamiseksi on kehitetty sääntöjä ja sopimuksia. Silti olemme neuvottomia, kun kiusaaja päättää olla noudattamatta niitä. Tai kun se on itse päättämässä, miten tilanteita pitäisi ratkaista – kuten on asian laita YK:n turvallisuusneuvostossa. Silloin meillä ei ole opettajaa, joka laittaa pahat pojat kuriin. Silloin pelko pääsee ottamaan vallan, silloin pelottelu kannattaa.

Omat some-aikajanani syöttävät politiikan ja kavereiden kuulumisten lisäksi tietoa psykologian puolelta, hyvän johtajuuden ja hyvän elämän opettajilta. Nykyajan läsnäolon psykologia kehottaa hylkäämään pelot ja elämään luottavaisesti tässä hetkessä, jossa usein oikeastaan kaikki on hyvin.

Saman loppumattoman uutisvirran osana viestit ovat väistämättä ristiriitaisia keskenään. Eikä se auta, että joitakin poliittisia pelkoja nimitetään fobioiksi. Pahoja oppeja on järkevää pelätä, olkoon niiden päämääränä hajoitettujen valtakuntien paluu, uskonnollinen apokalypsi tai natsiaatteen herättäminen historian osoittamasta haudastaan. Mutta miten paljon pelkoa on järkevää? Kuinka paljon vastuuta rauhattomasta maailmasta jokainen yksilö voi ottaa?

Poliittinen on lopulta aina myös henkilökohtaista, vanhaa feminististä iskulausetta käännellen. Emme voi irrottautua maailmasta, vaikkemme voi jatkuvasti varautua siinä piileviin uhkakuviin. Silloin kun poliittisesti motivoidut kiusaajat nimenomaan haluavat meidän pelkäävän, kannattaa miettiä kahdesti, mitä me pelkäämme ja miksi. Kiusaajille ei tulisi antaa yhtään enemmän valtaa kuin he muutenkin, vaikka väkisin, ottavat.

 

Mustat joutsenet. Kolumni, Suomen Sotilas 4/2016

Oikea, vasen ja Nato. Kolumni, Suomen Sotilas 3/2016

Europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari kirjoitti hiljattain, että Nato on sosiaalidemokraattinen projekti. Hän viittasi muun muassa siihen, että Naton johtotehtävissä on “aina ollut merkittäviä demareita”. Kommentti herätti nettiavaruudessa sekä hämmennystä että innostusta. Suomalaisessa julkisuudessa Nato nähdään edelleen oikeistolaisena projektina, vaikka sosiaalidemokraattinen presidentti Martti Ahtisaari on yksi sotilasliiton arvokkaita kannattajia.

Katse historiaan tukee Jaakonsaaren kommenttia. Nyt, kun Nato-keskustelu on saanut vauhtia Euroopan muuttuneen turvallisuustilanteen takia, kylmän sodan aikaiset asetelmat olisi syytä vihdoin kyseenalaistaa. Mielikuva, että lännen puolustusliitto on Yhdysvaltain sotakoneisto eurooppalaisilla mausteilla ja että jäsenyydettä kannattavat vain kovimmat oikeistohaukat, pysyy yllättävän vahvana, vaikka tosiasiassa Naton juuret ovat eurooppalaisia ja tosiaan myös vasemmistolaisia.

Nato-idean alullepanijana pidetään Iso-Britannian ulkoministeriä Ernest Beviniä, joka esitti puhessaan parlamentin alahuoneessa 22. toukokuuta 1948 ajatuksen, että länsimaisten demokratioiden pitäisi liittyä yhteen pystyäkseen puolustamaan itseään yhdessä. Taustalla oli toteamus, että Toisen maailmansodan loputtua vapaiden valtioiden ahdistelu ja alistamispyrkimykset jatkuivat Euroopassa erään voittajavaltion taholta. Tsekissä, Puolassa, Unkarissa nostettiin valtaan neuvostoystävälliset hallitukset. Bevin totesi, että kansainväliset sopimukset, joihin rauhan piti perustua, eivät pitäneetkään. Yksi osapuoli ei kunnioittanut niitä.

Se tarkoitti, että pelkästään sopimuksiin ei voinut luottaa. Tarvittiin vahvempia vakuuksia. Euroopan demokratioista huolestuneet hallitukset alkoivat rakentaa transatlanttista yhteistyötä. Pohjois-Atlantin sopimus allekirjoitettiin 1949. Vuotta myöhemmin Natosta tuli jäseniään ja länsimaisia arvoja puolustava liitto.

Ernest Bevin kuului työväenpuolueeseen, Laboriin. Naton sosiaalidemokraattisuus ei siis tarkoita pelkästään sitä, että sen nykyinen pääsihteeri on skandinaavinen sosiaalidemokraatti. Nato ei myöskään ollut amerikkalaisten idea. Se oli pikemminkin eurooppalaisten avunpyyntö USAn suuntaan, koska he huomasivat, että yksi maailmansodan voittajavaltioista ei kunnioittanut Euroopan valtioiden itsenäisyyttä. Nato oli eurooppalainen projekti, se syntyi eurooppalaisten hallitusten reaktiona siihen, mitä tapahtui Euroopassa. Nykyään Euroopan Unionin 28 jäsenvaltiosta 22 ovat Naton jäseniä. Nato-maissa asuu noin 95 % Euroopan Unionin asukkaista.

Tämä unohtuu helposti keskustelussa eurooppalaisesta puolustuksesta. Kuten sekin, että viime vuosisadan alkupuolella USA ei ollut kovin kiinnostunut sekaantumaan muun maailman ongelmiin. Viime vuosina amerikkalaiset ovat huomauttaneet, ettei heidän halukkuutensa tarjota turvatakuita omasta puolustuksestaan heikosti huolehtivalle Euroopalle ei välttämättä ole ikuinen. Paluu isolationalismiin olisi hyvinkin mahdollinen varsinkin jos Donald Trump voittaisi syksyn persidenttivaalit.

Nato-keskustelu on hyvä repiä irti aikansa eläneistä mielikuvista ja vanhasta oikeisto-vasen vastakkainasettelusta. Niin kuin Nato ei ole “oikeistolainen” projekti, sen suurinta vastustajaa alueellamme on vaikea mieltää vasemmistolaiseksi. Neuvostoliitonkin vasemmistolaisuus näkyi lähinnä iskulauseissa, mutta valtiolla, joka on avoimen nationalistinen, militaristinen ja autoritaarinen, ei ole nimeksikään mitään tekemistä vasemmiston julkilausuttujen arvojen kanssa. Jotkut vasemmistotahot ovat edelleen ymmärtäväisiä nyky-Venäjää kohtaan, vaikka Venäjän lähimmät ystävät Euroopassa löytyvät nykyään politiikan oikelta laidalta. Puolueet kuten Ranskan Kansallinen Rintama, Unkarin Jobbik, Kreikan Kultainen Koitto ovat hyvissä väleissä Kremliin. Kun toisella vaakalaudalla ovat länsimaiset arvot, ihmisoikeudet ja demokratia, realipolitiikkaa on vaikea pukea idealismin kaapuun.

Pariisin Uuden Euroopan peruskirjan mukaan jokaisella valtiolla on oikeus vapaasti valita ja muuttaa turvallisuusjärjestelyään. Pyrkimykset vaikuttaa valtioiden tällaisiin päätöksiin uhkailemalla osoittavat, että sopimuksia kunnioitetaan edelleen valikoiden.

Kiristynyt tilanne Euroopan itärajoilla muistuttaa, että kun sopimuksista ei välitetä, raaka voima ratkaisee. Silloin pienet ovat heikoilla. Historia ei koskaan toistu ihan samalla tavalla, mutta historia on arvaamaton. Hannah Arendt, viime vuosisadan yksi terävimpiä politiikan tarkkailijoita, ei uskonut sodan loppuessa, että Euroopan kahtiajako suurvaltojen “vaikutuspiireihin” olisi oikeasti mahdollista, vaikka se olikin vaihtoehtona näkyvissä. Hän piti Eurooppaa liian sivistyneenä siihen.

Nytkin on näkyvissä asioita, joita emme oikeasti usko mahdolliseksi. Sitäkään ei uskottu, että Venäjä tunkeutuisi Ukrainaan. Siksikin keskustelut siitä, miten parhaiten pystymme puolustamaan demokratioitamme ja arvojamme, on syytä käydä mieluummin tosiasioihin kuin tunteisiin ja poliittisiin identiteetteihin vedoten.

 

Informaatio aseena. Kolumni, Suomen Sotilas 2/2016

Informaatiovaikuttamisesta on viime aikoina puhuttu paljon. Infosota. Trollitehtaat. Hybridisota, josta psykologinen vaikuttaminen muodostaa olennaisen osan. Oikeastaan siinä ei ole mitään uutta. Uutta on se, että ilmiöstä on alettu puhua. Taustalla Ukrainan sota ja Venäjän rauhallisempien vuosien jälkeen uudelleen herännyt uhoava asenne “lähiulkomainaan” pitämiään alueita kohtaan.

Suomessa kiitettävää työtä informaatiosodan tiedostamiseksi ovat tehneet kaksi nuorta naista, tutkija Saara Jantunen ja toimittaja Jessikka Aro. Heidän ansiostaan yleinen tietoisuus asiasta on lisääntynyt valtavasti. Informaatiovaikuttaminen otetaan myös vakavammin valtion instituutioissa, virkamiestahoilla, medioissakin. Nyt se myönnetään: on yksi asia puhua asioista erilaisista näkökulmista käsin, ja täysin eri asia yrittää tietoisesti johtaa ihmisiä harhaan tai pelotella ja painostaa heitä.

Kansainvälisellä areenalla nykyajan infosodista on kirjoittanut ansiokkaasti Peter Pomerantsev. Hänen suomennettu kirjansa “Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista” on suositeltavaa luettavaa informaatiosodasta ja nyky-Venäjästä kiinnostuneille. Hän kuvailee muun muassa sitä, miten rinnakkaisia valheita julkisuuteen syöttämällä voidaan mitätöidä totuuden tavoittelu sinällään.

Silti mielestäni paras kertomus siitä, mistä informaatiovaikuttamisessa on kysymys, löytyy vuosikymmenten takaa, entisen KGB-loikkarin Juri Bezmenovin vuonna 1984 nauhoitetussa videohaastattelussa. Jotkut asiat – Neuvostoliitto, kommunistinen ideologia iskulauseineen ja pyrkimys kommunistiseen vallankumoukseen ovat toki jo mennyttä maailmaa, mutta tapa, jolla tiettyjen valtioiden erityispalvelut pyrkivät vaikuttamaan muiden yhteiskuntien mielipideilmastoon, on edelleen samanlainen. Nykyään teknologia tarjoaa heille enemmän erilaisia vaikutuskanavia.

Bezmenov väittää, että hänen organisaationsa toiminnasta ulkomailla vain 15 % oli tiedustelua, loput 85 % oli pyrkimystä vaikuttaa mielipiteisiin ja sitä kautta tuhota vastustajan moraali, nakertaa sen uskoa itseensä ja muokata mielipideilmastoa myötämielisemmäksi Neuvostoliittoa ja sen päämääriä kohtaan. Keskeisessä asemassa olivat yksilöt: mielipidevaikuttajia akateemikoista liikemiehiin ja poliitikkoihin seurattiin, heidän asemaansa pyrittiin vaikuttamaan mediaan ja instituutioihin luotujen suhteiden avulla. Neuvostomielisiä yksilöitä nostettiin, neuvostokriittisten vaikuttajien maine ja uramahdollisuudet pyrittiin tuhoamaan, keinoja kaihtamatta.

Informaatiovaikuttamisen välineitä on monenlaisia: suoranainen valhe, ideologisesti värittyneet tulkinnat, erisävyiset sananvalinnat, puolitotuuksien ja yksittäisten tosiasioiden käyttö propagandan taustalla sen uskottavuuden lisäämiseksi. Lisäksi jo mainittu “erilaisten totuuksien” kirjo, mikä sopii ironisen hyvin länsimaisen postmodernismin teeseihin totuuden monitahoisuudesta. Psykologinen sodankäynti eli erilaiset pelottelukeinot on vielä oma lukunsa, olkoon kyseessä sotilaallinen uho tai vaikkapa viittaus “venäjänkielisten oikeuksiin” muissa naapurimaissa tilanteessa, jossa samalla verukkeella on juuri kiristetty otettaan Krimin niemimaasta.

Lisääntyneen keskustelun ansiosta informaatiosodan joitakin osa-alueita tiedostetaan jo paljon paremmin kuin joitakin vuosia sitten. Hiljattain Jessikka Aroon kohdistunut kampanja, jonka tavoitteena oli pelotella häntä lopettamaan kirjoittelu trollauksesta, oli itsekin trollausta, ja helppo tunnistaa sellaiseksi. Tällaista röyhkeää hyökkäystä harva enää yrittää tarkkailla tai ymmärtää hyökkääjän kannalta.

Aina ei ole ollut niin. Vielä vuonna 2009, kun samoilta tahoilta luotsattiin kampanjaa Viron valtiota ja joitakin suomenvirolaisia vastaan, nimittäen heitä Kremlin perinteisen vihollismääritelmän mukaan fasisteiksi, monet ottivat herjaajat tosissaan eikä herjatuille tarjoutunut paljoakaan tukea. Onneksi nyt on toisin, ja mediankaan edustajat eivät liioin “tasapainota” sanomaansa herjaajien näkökulmaa kunnioittaen.

Röyhkeän ilmiselvä trollaus, vihapuhe ja uhkailu tunnistetaan nykyään nettikiusaamiseksi. Yksinkertaistetut nyky-Venäjän hallinnon linjaa myötäilevät mielipiteet nähdään entistä helpommin mahdollisina trollitehtaiden tuotteina.

Informaatiovaikuttaminen toimii kuitenkin parhaiten siellä, missä sitä ei huomata. Valheet, jotka pystytään ujuttamaan valtavirtamediaan, asenteellisuus länsimielisiä henkilöitä, argumentteja ja organisaatioita kohtaan (miksi esimerkiksi Nato-myönteisyydestä puhutaan Suomessa argumenttien painoarvoa vähätellen “intoiluna”?), puolitotuudet muka-vakavastiotettavien asiantuntijoiden taholta, infiltroituminen erilaisiin instituutioihin – se kaikki toimii edelleen.

Yksinkertaista lääkettä informaatiovaikuttamisen vastustamiseen ei ole. On vaikea vetää selvää rajaa erilaisen mielipiteen ja tahallisen kierojen vaikuttamistapojen väliin. Paras suoja yksilön kannalta on skeptisyys, kriittinen ajattelu. Suuri vastuu on toimittajilla – lähdekritiikki on nyt tärkeämpi kuin koskaan. Informaatiovaikuttaminen jatkuu yhä. Näkyvimmät valheet paljastuvat, suurimmat eivät aina.

 

Vastustajia kannattaa kuunnella: kolumni, Suomen Sotilas 1/2016

Vuosi sitten tammikuussa Eurooppa oli taas kerran kauhun vallassa, kun joukkko terroristeja teloitti 12 Charlie Hebdo-lehden pilapiirtäjää. Silloin ajattelin: nyt ei ainakaan enää aleta syyttämään uhreja. Nyt ei enää vihjailla, kuten vihjailtiin tanskalaisille vuonna 2005, että mitäs menivät pilkkaamaan toisten uskonnollisia tunteita. Nyt ei enää etsitä, kuten vuonna 2001, syyllisiä länsimaiden ulkopolitiikasta, Israelista, USA:sta. Ajattelin, että nyt jo varmasti ymmärretään, että murhaajilla on omat motiivinsa, jotka ovat lähtöisin siitä, mihin he itse uskovat ja mitä tavoittelevat.

Olin väärässä. Kaikki nämä tutut selitykset kuultiin silloin uudestaan. Ei olisi tarvinnut ärsyttää. Oikeasti lehti oli melko provosoiva. Kyllä he tavallaan saivat mitä tilasivat. Eihän toisten uskontoa saa pilkata. Ei varsinkaan sitä yhtä. Taustalta löytyi taas kolonialismi. Ja Israel – samaan aikaan tehtiin iskut myös kosher-kauppaan. Ja vähemmistöjen syrjäytyminen. Valtaväestön islamofobia. Sehän kaikki suututtaa.

Sittemmin yleiseen tietoisuuteen on noussut ISIS – tai mitä lyhennettä kukin heistä käyttääkin. ISIS oli Lähi-Idän ongelma, nyt se on tunkeutunut Eurooppaan. Marraskuussa terroristit hyökkäsivät Pariisiin uudestaan. Satunnaisesti valkoitujen kahvilavieraiden ja konserttiyleisön kohdalla on vaikeampi syyttää uhreja heidän omasta teloituksestaan. Eiväthän he voineet pilkata ketään pelkästään läsnäolollaan. Kuitenkin lehtien palstoille ilmestyivät pian uudestaan tutut selitykset kolonialismista, lännen sodista, vääränlaisesta sekaantumisesta Irakissa tai vääränlaisesta sekaantumattomuudesta Syyriassa. Edelleen löytyi selittelijöitä, jotka pyrkivät tekemään armottomista joukkomurhaajista epäoikeudenmukaisen maailman uhreja.

Vain päiviä Pariisin jälkeen ääri-islamistit iskivät Nigeriassa, tappaen kymmeniä. 14. tammikuuta ISIS:tä tukevat terroristit iskivät Jakartassa, pari päivää myöhemmin Al-Qaedaan yhdistetty islamistiryhmä hyökkäsi hotelliin Burkina Fasossa. Afghanistanissa ja Irakissa itsemurhapommit paukkuvat edelleen aina välillä.

Erilaiset paikat. Erilaiset uhrit. Nigerialaisia, burkinafasolaisia tai indonesialaisia on vaikea syyttä länsimaisesta imperialismista, kolonialismista tai länsimaiden vääränlaisesta ulkopolitiikasta. Iskujen tekijöitä yhdistää heidän ääri-islamilainen ideologiansa. Siitä tiukasta ja politisoituneesta uskonnontulkinnasta, joka saa tekijät uskomaan, että he ovat oikeutettuja tappamaan jumalansa nimissä, on edelleen keskusteltu suhteellisen vähän. Etäisyydenotot maltillisten muslimien taholta eivät vielä riitä neuvomaan, miten ääri-ideologia saataisiin menettämään vetovoimansa.

Kun Osama bin Laden tapettiin vuonna 2011, The Economist-lehden kannessa oli hänen kuvansa ja teksti: now, kill his dream – nyt tappakaa hänen unelmansa. Siinä, kuten jo ISIS:in syntymä osoittaa, maailma on epäonnistunut surkeasti. Yhdenkään yksittäisen ISIS-johtajan tappaminen ei tapa heidän unelmaansa. Terroristien ideologian ymmärtämiseen, sen kumoamiseen, sen vetovoiman häivyttämiseen tulisi kiinnittää paljon enemmän huomiota, sekä länsimaissa että muslimien joukossa.

Puheet äärijärjestöjen sosiologisista taustavaikutteista ovat varmasti osittain totta. Filosofi Hannah Arendt selitti natsismin vaikutusvallan nousua 1930-luvulla muun muassa sillä, että vuosikymmenen alun lama oli jättänyt jälkeensä paljon ihmisiä, jotka olivat menettäneet paikkansa maailmassa ja tunsivat suurta kaipuuta kuulua johonkin. Natsipuolue, kuten muut ääripuolueet, tarjosi heille “me”-tunteen, yhteisen vihollisen ja identiteetin, joka tuntui korvaavan turhautuneiden sielujen menetetyn ihmisarvon.

Sotaa ja rasistista tappamista ei kuitenkaan oikeuttanut kuulumisen kaipuu sinänsä, vaan kyseisen ideologian sisältö. Aina on ihmisiä, jotka tappavat tietäen, että se on väärin. Mutta heitä on vähän. Joukkoilmiöistä tulee vaarallisia silloin, kun monet pitävät tappamista oikeutettuna. Siitä on kysymys ideologisten ääriliikkeiden kohdalla.

Sosiologiset tekijät voivat vaikuttaa myös nykyajan ääriliikkeiden suosioon. Silti, kun analyytikot puhuvat kohteliaasti radikalisoitumisesta, he eivät puhu radikaalista veganismista tai budismista. Kaikki radikaalit eivät tapa uskomustensa tähden. Siksi ideologioiden sisällölla on väliä, koko yhteiskunnan turvallisuuden kannalta.

Länsimaalaiset ovat olleet huonoja kuuntelemaan vastustajiaan. Tarkoitan niitä, jotka vastustavat demokraattista arvojärjestelmää, en niitä, jotka tulkitsevat sen sisältöä hieman eri tavoin. Vastustajia kannattaa kuunnella, koska he ovat usein enemmän tosissaan kuin me uskallamme tai haluamme uskoa. Liberaalien yleisin harhaluulo on, että kaikki ovat lopulta kaltaisiamme ja ajattelevat pohjimmiltaan samalla tavalla. Ellei niin ole, selityksen löytää meistä itsestämme tai yllä mainituista sosiologisista syistä.

Me tartumme yhä uudelleen samoihin selityksiin, koska meidän on niin vaikea käsittää maailmankuvaa, joka poikkeaa olennaisesti omastamme. Emme kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään, että toisilla voivat olla täysin erilaiset näkemykset, arvot, tavoitteet.

Kun kantaeurooppalainen ei-muslimi väittää, että islam haluaa valloittaa Euroopan, häntä pidetään islamofobina. Kun islamistinen imaami väittää samaa, häntä ei oteta vakavasti, hänestä vaietaan tai hänet leimataan marginaaliseksi. Emme myöskään ole kuunnelleet tarkkaan, mitä itänaapurimme on kertonut omista tavoitteistaan. Suomessa asiantuntijat toistivat vielä pari vuotta sitten, ettei Venäjä tulisi liittämään Krimiä itseensä – vaikka venäläiset olivat eri tavoin kertoneet muuta jo vuosikausia.

Usko, että kaikki muut ovat pohjimmiltaan yhtä liberaaleja kuin me itse, on eräänlainen hybris, joka kostautuu, kun joillakin on oikeasti pahoja mielessä. ISIS on raaka esimerkki siitä, kuinka tosissaan jotkut “toiset” voivat olla. Heitä kannattaa kuunnella, kuten myös muita, joiden tavoitteet ja arvot poikkeavat omistamme. Väkivaltaisten ideologioiden taustalla haamottaa oikean väkivallan mahdollisuus.

Avoimuuden ja suvaitsevaisuuden merkeissä unohtuu liiankin helposti, että liberaali maailmankuva on itsekin ideologia, jolla on maailmassa kilpailijoita. Meidän on syytä muistaa, että liberaali demokratia ei ole neutraali arvotyhjiö. Se on arvopohjainen järjestelmä, josta on syytä olla ylpeä, ja jota on myös ideatasolla syytä puolustaa.

Joku raja: kolumni, Suomen Sotilas 6/2015

Turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa on keskustelu maahanmuuttopolitiikasta kiihtynyt, mutta pysynyt mustavalkoisena. Ihmiset jakautuvat – tai jaetaan – “nuiviin” ja “suvakkeihin”, “myönteisiin” ja “kriittisiin”, puolesta ja vastaan.

Tämä on estänyt järkevän keskustelun aiheesta. “Myönteiset” puolustavat täysin avoimia rajoja ja loputonta avointa tiliä, mistään rajoista – ei rajatarkastusten palauttamisesta eikä tulijamäärien ylärajoista – ei saa puhua. “Kriittiset” vaativat rajoja kiinni ja toistavat samaan hengenvetoon, että tulijat ovat luultavasti rikollisia.

Kumpikaan ei ole kovin rakentava lähestymistapa.

Jos on pakko valita puolia, olen maahanmuuttomyönteinen. Tämän päivän maailmassa ihmiset liikkuvat maista toisiin. Yhä harvempi asuu ja työskentelee koko elämänsä ajan vain yhdessä valtiossa, ja se on mielestäni hieno asia, kaikkien kannalta. Viihdyn ympäristöissä, joissa on paljon taustoiltaan erilaisia ihmisiä. Näkisin Suomessakin mielelläni enemmän väkeä muualta maailmasta. Olenhan itsekin taustaltani maahanmuuttaja, olen asunut vieraana useassa maassa, mukaan lukien synnyinmaassani, jossa työskentelin muutaman vuoden Suomen kansalaisena EU:n työvoiman vapaan liikkuvuuden puitteissa. Säilyttäisin tämän vapaan liikkuvuuden. Helpottaisin ihmisten työhönottoa Euroopan ulkopuoleltakin, ja myös ulkomaalaisten opiskelijoiden maahanjäämistä opintojen jälkeen.

Näkisin mielelläni kantasuomalaisten suhtautuvan ulkolaistaustaisiin maanmiehiinsa täysin tasavertaisesti – tämä on valitettavasti edelleen harvinaista. Tietysti olen myös sitä mieltä, että pakolaisia täytyy auttaa. Ja silti tämänhetkinen politiikka näyttäytyy täysin hullulta. Se pitää voida sanoa ilman rasismi- tai fasismisyytöksiä.

On mahdollista, että YK:n pakolaissopimukset tehtiin aikoinaan ajatellen lähinnä Neuvostoliiton kaltaisia diktatuureja, joista ihmiset eivät päässeet ulos. Jos joku onnistui pääsemään ulos sieltä, joku vapaa maa otti hänet pakolaisena vastaan.

Kun pakolaisstatuksen perusteena ei ole henkilökohtainen vaino, vaan lähtömaan rauhattomuus, turvapaikkaan ovat oikeutettuja sen maan kaikki asukkaat, eivät pelkästään yksilöinä tai ryhminä vainotut. Kun riittävän monet pääsevät liikkeelle, ollaan nykyisen kaltaisessa tilanteessa. Tilanne muuttuu ongelmalliseksi varsinkin silloin, kun muutetaan isommista maista pienempiin. Voimme väittää voivamme vastaanottaa rajattomasti väkeä itseämme isommista maista vain, mikäli kiellämme täysin oman pienuutemme ja haavoittuvuutemme, kykyjemme rajallisuuden. Sellaista asennetta kuvataan sanalla hybris. Uskon, että se on länsi-Euroopan hybris, eikä välttämättä itäisen Euroopan pienten maiden “kovuus”, mikä selittää asenne-eron niiden maiden välillä. Itä-Eurooppa on tietoisempi omasta haavoittuvuudestaan.

Kun ihan kaikkia ei voida auttaa, autettavat valikoituvat jotenkin. Rajojen ollessa auki valintakriteeriksi on muodostunut henkilöiden kyky ilmestyä rajojemme sisälle – se edellyttää sekä fyysistä kyvykkyyttä että riittävää varallisuutta. Mitä enemmän näitä tulijoita on, sitä vähemmän ajatellaan niitä, joita voitaisiin auttaa muilla perusteilla. Jos pakolaiset olisi tuotu Suomeen pakolaisleireiltä, vaikkapa alkuperäistä kiintiötä monenkertaisesti kasvattaen, autettavien demografia näyttäisi hyvin erilaiselta.

Avoimien rajojen politiikassa ei siis ole kysymys siitä, halutaanko auttaa hädänalaisia; vielä vähemmän siitä, onko muutto rajojen yli sinänsä hyvä vai huono asia. Kysymys on lähinnä siitä, keitä autetaan verovaroin rajallisten resurssien puitteissa.

Nyt tilanne on se, että yhdestä arabimaasta on tullut tänä vuonna nuorehkoja miehiä Suomeen noin puolitoistakertainen määrä suhteessa maan oman armeijan rauhanajan vahvuuteen. Osa tulokkaista on lähtenyt omille teille. Me emme tiedä, ketkä heistä on väkivallan uhreja, ketkä itse taisteluihin osallistuneita. Samaan aikaan arabimaiden, mm Syyrian ja Irakin, naisten asema on suorastaan hirvittävä: kyseeessä on muutenkin maailman epätasa-arvoisimpiin kuuluvat maat; nyt ISIS myy naisia ja tyttöjä orjiksi, kirjaimmellisesti, heitä raiskataan, vangitaan, tapetaan, tuhotaan.

Lohduttaudumme sillä, että tänne omin voimin hakeutuneet miehet tuovat perheensä myöhemmin perässä. Kuitenkin siellä, missä vaara on vakava, on aika, mikä menee turvapaikan saamiseen, pitkä. Kansainvälisten järjestöjen mukaan Irakissa on yli puolitoista miljoonaa sotaleskeä yksinhuoltajina – heidät suljetaan lähtökohtaisesti pois avun ulottuvuudelta, kun avunannon kriteeriksi on muodostunut (miesten) omaehtoinen pääsy rajojen yli. Poissa avun ulottuvuudelta ovat myös perheiden hylkäämät raiskausten uhrit ja ne, jotka pelkäävät omaa perhettään – arabikulttuurissa kysymys on perheen “kunniasta”, eli raiskattuja naisia rankaisevat omatkin.

Pitämällä rajoja auki olemme päättäneet auttaa ennen kaikkea terveitä, täysissä voimissa olevia miehiä.Tämä on turvallisuuskysymys, mutta myös moraalinen kysymys. Tunnemme olevamme hyviä, kun pidämme rajat auki – mutta olemmeko?

Rajojen merkitystä on syytä pohtia myös filosofisemmin. Schengenin vapaa liikkuvuus on hieno asia. Mutta se toimii niinkuin lait toimivat – niin kauan kuin sääntöjä yleisesti noudatetaan. Raja, jota ei kunnioiteta, on kuin laki, jota ei kunnioiteta – se lakkaa olemasta. Rajaton maailmakin olisi periaatteesa hieno – kuten John Lennonin kauniissa Imagine-laulussa. Mutta se edellyttää, että maailmassa olisi suunnilleen sama arvomaailma, kaikki eläisivät suunnilleen samojen sääntöjen mukaan, ja elintasokin olisi kaikkialla sama. Näin ei todellisuudessa ole.

Oikeusvaltio tarkoittaa valtiota, jossa kunnioitetaan lakia. Sellainen valtio on kaiken hyvän, mitä länsmaissa on saatu aikaan, perusta. Valtiota, jossa lait ovat voimassa, ei ole, ellei ole rajoja, jotka määrittelevät alueen, jossa lait ovat voimassa ja ihmisten joukon, jotka niitä joutuu noudattamaan. Rajojen säilyttämisessä on siis kysymys oikeusvaltion säilyttämisestä. Eurooppa on hukassa, koska se on hukannut rajansa. Lain voima Euroopan alueella heikkenee – emme enää tiedä, keitä lait koskevat.

Siksi rajojen suojelun ei tarvitse suinkaan tarkoitaa yhteiskunnan sulkeutumista. Pidemmällä tähtäimellä se on jopa päinvastoin. Vain järjestystä ja lain voimaa ylläpitämällä voidaan ylläpitää yhteiskuntia, jotka pystyvät tarjoamaan turvaa sekä omille asukkaille että uusille tulijoille, keitä ne sitten ovatkin.

Informaatiosota, naapurisuhteet ja solidaarisuus – Risto Vuorisen ja Sami Lotilan nettiherjausten aiheuttamasta keskustelusta, julkaistu Facebookissa 07.02.2015

Puheenvuorot – uusisuomi.fi / Yle Puhe (Columns – Uusi Suomi/YLE)

Toomas Hendrik Ilves: Omalla äänellä (Viron presidentin puhe-ja esseekokoelma, toim. Iivi Anna Masso. WSOY 2011)

Haastattelu: presidentti Toomas Hendrik Ilves (Uusi Suomi 09.03.2008)

Yksilönoikeudet tukevat toimivaa kansanvaltaa (kansanvalta.fi)

Haastattelu: Lähi-Idän tutkija Daniel Pipes (uusisuomi.fi 27.06.2008)

Väitöskirjan tiivistelmä (Helsingin Yliopisto, 2006)

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s